En voi sille mitään, mutta oli kieli ja sen seurauksena kielitaitoni mikä hyvänsä, on dubbaaminen mielestäni jokseenkin sietämätöntä. Tähän ainoan poikkeuksen tekee Kauniit ja rohkeat italiaksi; Taylorin paluu vol X (se, missä ollaan hautausmaalla ja on paljon savua) oli kaunista kuunneltavaa.
Bremenissä on yksi elokuvateatteri, joka esittää toisinaan leffoja alkuperäiskielellä. Onneksi Berliinissä valikoimaa on jo huomattavasti enemmän, ja olenkin onnistunut tämän vuoden aikana käymään jopa kahdesti elokuvissa. Hui! (Oikeasti tykkään elokuvista hyvinkin paljon, mutta jostain syystä teatteriin asti pääseminen tuppaa aina jäämään.) Nämä nähdyt elokuvat ovat aivan eri tyylisiä, mutta tietty absurdi taso löytyy molemmista, toisesta tosin huomattavasti näkyvämpänä. Ja koska molemmat ovat juuri saapuneet Suomenkin teattereihin, niitä lienee asianmukaista hieman ylistää.
 |
| Sabrina Ferilli, Toni Servillo & Giorgio Pasotti |
Ensimmäinen näistä elokuvista on parhaan ulkomaisen elokuvan Oscarinkin voittanut La Grande Bellezza (suom. Suuri kauneus). Sen on ohjannut Paolo Sorrentino ja pääosaa näyttelee Toni Servillo. Tarina alkaa Jep Gambardella -nimisen miehen 65-vuotisjuhlista, joissa bailataan villisti Rooman kattojen yllä. Vähitellen kuitenkin Jepin ja hänen ystäväpiirinsä elämän tyhjyys alkaa avautua sekä katsojalle että heille itselleen. Elokuva marssittaa kuviin toinen toistaan omaperäisempiä ja hieman groteskejakin tilanteita ja hahmoja, joista oma suosikkini oli ehdottomasti kardinaali, joka puhuu mielummin jänispaistin valmistamisesta kuin antaa neuvoja synnintuntoisille. Elokuva on kovasti fellinimäinen kuvaus ihmiselämän kummallisuudesta,
pinnallisuudesta, nyky-yhteiskunnasta, unelmista ja vähän
rakkaudestakin. Tuon rakkauden kohteena voi olla toinen ihminen tai
elämä, mutta ennen kaikkea elokuva on rakkaudenosoitus Roomalle. Minut se sai ainakin kiemurtelemaan matkakuumeessa ja jatkuvassa Rooma-ikävässäni, joten varoituksen sanana sanottakoon, että se saattaa aiheuttaa spontaanin lentolippujen ostamistarpeen.
Toinen huippuhauska, joskin varsin erityylinen elokuva on Wes Andersonin uutuus The Grand Budapest Hotel. Elokuva sijoittuu kuvitteelliseen itäeurooppalaiseen maahan ennen kuvitteellista (eli toista maailman-) sotaa. Kehyskertomuksena nuori kirjailija (Jude Law) saapuu parhaat päivänsä nähneeseen, lähes hylättyyn ja mahtavan 70-lukulaiseen vuoristohotelliin, jonka omistaja kertoo hänelle tarinan siitä, miten päätyi hotellin omistajaksi. Tarina alkaa ehkä aavistuksen verkkaisesti mutta sangen pian rytisee, ja koko elokuva on yhtä mainioiden hahmojen, aivan kreisien tilanteiden ja visuaalisen ilotulituksen juhlaa. Kauheasti järkeä tarinassa ei ole, mikä on tietysti aivan odotettavissa, mutta tässä tapauksessa se on vain plussaa. Näin myös ensimmäistä kertaa Ralph Fiennesin komediaroolissa maanmainiona hovimestari Monsieur Gustavina, joka paitsi hoitaa työnsä pieteetillä, viihdyttää samaisella pieteetillä sangen ansiokkaasti myös (vanhempia) hotellin naisvieraita.
*
Jälkimmäinen näistä Berliinin-reissuista oli myös ammatillisesti hyödyllinen, millä ei ole mitään tekemistä Staatsbibliothekissa vietettyjen tuntien kanssa. Sen sijaan kävin ensimmäistä kertaa Gemäldegaleriessa. Nolottaa suorastaan myöntää, etten ollut edes ollut täysin perillä siitä, millainen aarreaitta kyseinen taidemuseo on valtavine valikoimineen sellaisia nimiä kuin Caravaggio, Rubens tai Dürer. Olen alkuvuoden aikana ollut hieman jumissa töiden kanssa, koska vanhat on pitänyt saada kauhealla kiireellä pois alta, ja uutta pitäisi olla jo tekemässä. Nyt kuitenkin keskiajan pyhimyskuvia tuijottaessani sain oivalluksen siitä, miten seuraavan työni / kirjani rakennan. Että kiitos vaan Pyhä Nikolaus ja Tuomas ja keitä teitä nyt onkaan – joskus näemmä olette avuksi tällaiselle kerettiläisellekin! (Vaikka sanottakoon että on siihen syytäkin, tuskin kovin moni teihin uskova on viettänyt kanssanne yhtä lukuisia tunteja.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti