Aloitetaanpa tämä uusi blogi näinkin filosofisella otsikolla. Mutta se on totta - elämä vie joskus kummallisiin suuntiin. Kuluneen kuukauden aikana olen useampaan kertaan miettinyt, oliko sen tämänkertainen tempaus hyvä juttu (noin muuten kuin siitä vinkkelistä, että minulla on oman alani töitä), vaikka pitäisi kai ajatella, että aina aikaisemmin kun olen jonnekin lähtenyt, se on ollut parasta mitä on saattanut siinä hetkessä tapahtua. Uudenvuodenyönä katsellessani joen yllä räiskyviä ilotulitteita olin varma, että tästä tulee hyvä. Tuskastellessani saksalaisen byrokratian hitaita pyöriä tai tuntiessani itseni varsin ulkopuoliseksi onnettoman kielitaitoni vuoksi en ole ihan niin varma. Saadessani poikaystävän kylään monta kertaa kuukaudessa aikaisemman viikkojen erossaolon sijasta olen varma, kaivatessani usein varsin hiljaisella työpaikalla suomalaisia työkavereitani taas en - ja niin edelleen. Enimmän osan aikaa elämä on kuitenkin elämää, ja jopa yllättävän samanlaista kuin Suomessa. Ja ehkä se saksakin alkaa joskus luistaa, kielikurssilla on ainakin hyvä meininki.
Ja sitä paitsi Bremen on aika hauska "pikku" kaupunki, enkä malta odottaa, miltä Bürgerpark näyttää kesän tultua, tai millainen tunnelma Weserin rannoilla on, kun (tai jos) tuuli Pohjanmereltä ei ole ihan niin hyytävä kuin tammikuussa. Jo nyt olen ihastunut sen värikkäisiin taloihin, keskiaikaisiin kortteleihin ja siihen, miten mutkattomalla tavalla elämä täällä soljuu. Sekä tietysti siihen, että seuraavassa korttelissa on leipomo, josta voi käydä sunnuntaiaamuisinkin hakemassa tuoreita, rapeapintaisia sämpylöitä.
